Ruska-pyöräily 2024

Ruska-pyöräily on vuotuinen tapahtuma, jossa poljetaan Suomen halki joka vuosi eri reittiä tiettyjen sääntöjen ja puitteiden mukaan. Tarkempia tietoja Suomen pitkänmatkan pyöräilijöiden sivuilta.

https://www.randonneurs.fi/ruska-ride-across-finland-2024/

Tämä blogikirjoitus on tarkoitettu paitsi omaksi terapiaksi, myös julkiseksi muistoksi hienosta retkestä. Ruska-pyöräilystä ei löydy laajaa aineistoa luettavaksi ja vielä vähemmän juttuja, joissa kerrotaan kuinka tavoite lipesi. Matka vie aina jonnekin, vaikkei aina sinne minne aikoi.

Vuoden 2023 Ruskasta - ensimmäisestäni - ovat päällimmäiset muistot tuska ja keskeytys. Polvikipu alkoi kahden tunnin kohdalla ja kesti kolme päivää eli runsas 900 km Tampereelle keskeytykseen asti. Eihän moisen vedon kanssa voi elää, joten homma oli otettava uusiksi tänä vuonna.

Tämän vuoden tapahtumaan päällimmäinen odotus oli, että voisi tehdä kunnon mukaisen suorituksen ilman ylimääräistä hässäkkää ja jos kaikki menisi nappiin, Tromssassa odottaa "lakitus". Tämähän ei tietenkään onnistunut, kuten tässä tarinassa huomataan.

Kunto oli hiukan paremmalla tolalla kuin vuosi sitten ja varusteisiin tehty kokemuksen tuomaa pientä säätöä. Merkittävin muutos oli teltan mukaanotto, koska reitti kulki varsin pitkiä matkoja asumattomilla seuduilla. Pidin sitä myös turvallisuustekijänä sekä samalla se antoi vapauksia ajettaviin päivämatkoihin tilanteen ja fiiliksen mukaan. Perinteisen bikepacking-porkkanan pakkaaminen on sen verran turhauttavaa puuhaa, että päädyin konservatiivisesti myös tarakkaan ja kamat sen päälle kuivapusseihin. Ei kokoonpanolla kannata tuulitunneliin tai puntariin mennä kisaamaan, mutta en nyt ole kisakunnossa muutenkaan, joten mennään tässä toiminnallisuus ja oma tahto edellä.

Lähtöviivalla oli rauhallinen olo: ei nyt voi ainakaan huonommin mennä kuin viime vuonna. Säätiedotus ensimmäiselle yölle oli melko musertava eli kaatosadetta ja vastatuulta luvassa noin vuorokaudeksi. Hyvänä puolena lämpötila pysytteli kesälukemissa, joten siitä selvittäisiin.

Lähtö meni ihan sekoiluksi. Lähdin väärään suuntaan. Garmin uudelleenreititti näppärästi suljetulle tielle. Kiroilutti oma sähellys. Palasin lähtöpaikalle ja vastaan tuli saattoporukkaa - toivoin olevani näkymätön. Myös Garmin oli jotenkin ihan ulapalla, joten kaivoin kännykän taskusta ja suunnistin luuri toisessa kädessä lähes koko aloitusParkourin läpi. Samalla buuttasin Garminia ja latailin reittidataa uusiksi vehkeeseen. Oli tuskanhiki ja hermot kireällä, mutta koitin hokea itselleni, että tässä on viikko aikaa, älä mokaa vielä ajamalla pylvääseen, ojaan tai jyrkkään rotvallin reunaan, niitä nimittäin riitti. Vajaan 40 km:n aloituskuvion loppupuolella heräsin siihen, että nokka vuotaa ja kurkussa tuntuu vähän karhealta. Olin aloitustuskanhikisenä ajanut takki auki koko matkan ja viilenevä ilta oli alkanut vaikuttaa. Kaivoin merinopuffin laukusta, laitoin takin kiinni ja toivoin parasta. Oli ilmeisesti mahdollista alittaa vielä viimevuoteinenkin rima.

AloitusParkourin loppu rauhoitti. Olin saanut navigaation taas raiteilleen ja ennustettu sade viipyili jossain, joten ajo asettui omalle tahdille sopivaksi ja keskityin rentoon menoon. Sade alkoi useamman tunnin myöhemmin kuin oli ennustettu, mutta sitä kyllä sitten riitti. Olin liikkeellä sadetakilla, jossa oli hyvät tuuletuskanavat ja sadeshortseilla, joten olo ei ollut tukala missään vaiheessa. Jalat olivat toki läpimärät reidestä alaspäin varpaisiin asti, mutta lämpötila oli sellainen, että kylmä ei tullut. Eteensä ei kyllä välillä nähnyt juuri mitään. Ei laseilla eikä ilman, mikä vähän huoletti, koska maanteiden reunat eivät meillä ole kovin ennustettavia ja muutenkin piennaralueilla on vaikka mitä sälää.

Lähdön ja Tampereen välillä kävin Hyvinkäällä hampurilaisella, mutta muuten ajoin yhtä vetoa Tampereelle Lielahden 24h Prismalle asti. Touhuun vierähti lähdöstä noin 11 tuntia, mikä on aika paljon matkalle, mutta ihan hyvä siihen nähden, että aika vietettiin kylmässä suihkussa "kynttilän valossa" ja en ajanut ihan optimaalisinta reittiä, vaan vähän hiljaisempaa sivutietä.

Tampereelta eteenpäin touhu oli muutaman tunnin aika tylsää tutuissa maisemissa nuhjaamista. Sadetta ei onneksi tullut ihan luvatulla voimalla ja iltapäivän puolella kyllästyin läpimärkiin jalkoihin, otin kengäsuojat pois ja väänsin sukista ylimääräiset vedet asvaltille. Kumma kyllä varpaat eivät kylmettyneet läpimärissä kengissä ja sukissa.

Ehdoton minimitavoite ensimmäiselle ajovuorokaudelle oli pääsy ensimmäiselle kontrollipisteelle eli Kurikkaan. Koko lauantai kevyeen vastatuuleen ajaen tavoite täyttyi alkuillasta ja sen verran alkoi olla mitta täynnä pyöräilyä, että otin huoneen hotelli Kurikasta, kävin syömässä ja kellistyin vaakatasoon. Hotellin kunniaksi mainittakoon, että kun kerroin, että näissä hommissa ei ole varaa odotella aamiaista aamukahdeksaan asti, sain reilun aamiaisnyytin mukaani huoneeseeni. Pisteet siitä.

Kello soi kuudelta. Vähän ennen seitsemää pyöri kampi ja meno tuntui ihan hyvältä. Reittivalinnassa ei ollut tälle päivälle paljoa hajontaa, vaan porukka ajeli jo aika pitkäksi venähtäneessä letkassa kohti pohjoista: Ilmajoki, Kauhava, Lapua, Kaustinen jne. Ylivieskassa alkoi ilta häämöttää, joten siellä syömään, kaupasta reppuun ruokaa ja suunnitelmissa oli laittaa leiri pystyyn heti, kun 250 kilometriä on siltä päivältä täynnä. Ylivieskasta lähdettyäni tuli varoitus tulevasta: pohkeen alaosan seudulla tuntui selvää kipua, joka kuitenkin vähitellen laimeni lähdön jälkeen. En kiinnittänyt asiaan kovin paljoa huomiota enkä ollut siitä huolissani. Leiripaikka löytyi pienen taukopaikan vierestä metsästä. Ilta oli läpitunkevan kostea, mutta ei satanut. Teltta pystyyn läpimärkään metsään, iltatoimet ja pää vasten viikattua paksua merinorandopaitaa ja uni tuli helposti. Kaikki vaikutti olevan hyvin. 

Kello soi 5.01. Läpimärkä teltta, vähän märkä makuupussi ynnä muut kamppeet oli pakattu kolme varttia myöhemmin ja matka jatkuisi läpitunkevan kylmässä ja kosteassa aamussa. Sitten tuli järkytys. Heti ensimmäisestä polkaisusta tuntui viiltävä kipu molemmissa akillesjänteissä. Se sama mikä varoitti eilisiltana. Polkemisesta ei tullut oikein mitään ja viimevuotinen polvituska palasi vahvasti mieleen. Homma seis ja kiputabletti naamariin. Oli niin kylmä, että ei voinut jäädä odottamaan tabun vaikutusta, vaan piti koittaa äheltää eteenpäin. Touhu oli tosi tuskallista matamista: oli kylmä, kinttuja poltti ja en voinut ymmärtää miten voin taas olla tällaisessa tilanteessa. Eilinen päivä oli sujunut hyvin, suorastaan helposti.

Päivä oli melkoista kärsimystä ja epätoivoista odotusta josko kipu kuitenkin alkaisi hellittämään. Oulun Prismasta ostin villasukat, joista puukotin varvasosan pois ja käytin niitä säärystimenä sillä ajatuksella, että jalat pysyisivät paremmin lämpimänä. Aiemmin käyttämieni merinosukkien varsi oli tosi tiukka ja painoi juuri siitä kohtaa, mistä jalat olivat kipeät. Sukat lähtivät kiertoon ja löysemmät tilalle. Ajohousujen lahkeensuun vetoketju auki kiristämästä ja Voltarea lääpittiin jalkoihin säännöllisin väliajoin. Muuta ei sitten ollutkaan oikein enää tehtävissä kuin koittaa pysyä liikkeessä sen minkä voi - ja toivoa. Klosseja ei pystynyt käyttämään enää ollenkaan, koska niiden aukaisu sattui liikaa ja polkeminenkin oli vähän helpompaa, kun piti pedaalia normaalia taempana kengän alla, jolloin akilles kuormittui vähemmän. Samalla satulaa piti vähän laskea.

Loppupäivästä tuntui, että touhu vähän helpottui, vaikka lähellekään kivutonta se ei ollut vieläkään. Alkupäivinä hyvin lievästi protestoinut polvi oli unohtunut jo kokonaan. Loppumatkasta onnistuin vielä hukkaamaan ajolasit kanssakulkijoiden kanssa jutusteltaessa. Ihmisiä kiinnosti mikä oikein on meneillään, kun pyöräilijöitä pakaasiensa kanssa valuu jatkuvana ohuena virtana ohi. Alun perin oli tarkoitus koittaa jatkaa vielä Torniosta eteenpäin, mutta päivä oli ollut sen verran rankka, että varasin majapaikan kaupungin pohjoislaidalta ja tyydyin saavutettuun runsaaseen 260 kilometriin. Ihan hyvin siihen tilanteeseen. Illan huipennuksena mikään ruokapaikka ei ollut reitilläni enää auki, iltaruoka syömättä, joten fillarointiin kyllästyneenä kävelin majapaikasta lähimpään mäkkäriin noin kolmen kilsan päähän illalliselle. Päivään sopivasti homma meni myös ihan pyrstölleen ja eksyin epämääräiselle työmaalle pimeään kompuroimaan ja lopulta lähes tunnin kävelyn jälkeen löysin perille. Pikaillallinen kaikilla mausteilla ja vähän suorempaa reittiä takaisin. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen ja kello soimaan seitsemän aamiaiselle. Unta ei tarvinnut houkutella tälläkään kertaa.

Neljäs ajopäivä alkoi majatalon aamiaisen jälkeen pienessä tihkusateessa. Akilleet huusivat kurkku suorana heti lähdöstä ja otin lyhyen huilin aina muutaman pysäkin välein, että pystyi jatkamaan ja ajattelin, että homma oli tässä.Taas. Enkä päässyt edes samaa matkaa kuin viimeksi.

Sade loppui, otin taas yhdellä pysäkkihuililla kengänsuojat pois ja kun lähdin liikkeelle yllätyin: kipu olikin melkein pois. Mitäs tämä nyt oli? En luottanut tuntemuksiini, vaan olin varma, että kyllä se sieltä taas palaa. Ei palannut. Jänteet olivat arat ja pieni jomotus tuntui taustalla, mutta polkeminen oli nyt suht koht normaalia, varsinkin kun jatkoin edelleen aiempaa "kanta"pääpoljentaa ja koitin välttää yhtään riuhtomasta. Päivä sujui suhteellisen normaalisti muuten, mutta vaikkapa puskassa käynnin jälkeen piennarta noustessa akilleet muistuttivat tilanteesta karulla tavalla ja teki mieli kiljua, ne eivät kestäneet yhtään venytystä. Aloin miettimään miltä näyttää ja kauanko kestää jos raahaan fillaria takaperin kävellen Taivaskerolle? Kotiinlähtöä en muistaakseni miettiny

Taivaskerolla oli tuona yönä vilkasta, kun vinksahtaneet randoilijat raahasivat kulkuvehkeitään kivikkoa kiroillen ylös tunturin rinnettä. Luovuin jo iltapäivästä ajatuksesta vielä samana päivänä koittaa päästä rinnettä ylös ja päätös varmistui Pallas-hotellin viereisellä kivisillalla vähän yhden jälkeen yöllä. Takana oli kolmisensataa kilometriä, kun näin Taivaskero-kierroksen alun ja pienen ojan yli menevän sillan. Arvoin hetken menenkö ajamalla vai jalan, mutta lampun valossa sillan jälkeinen polku näytti selkeältä, joten päätin jatkaa pyöräillen. Vauhti oli kuitenkin melkein pysähtynyt ja kuin käänsin sillalle, väsyneenä tasapaino horjahti sen verran, että pyörä jatkoikin suoraan kivisillan reunan yli. Ehdin tajuta, että nyt syöksytään ja että pohjalla odottaa kivikko. Keula oli jo reunan yli, kun hyppäsin välttääkseni päätymästä pää edellä fillari perässä ojan pohjalle. Seuraava muistikuva on siitä, että olin vaakatasossa ja kypärä kolahti kevyesti johonkin. Ilmeisesti olin laskeutunut jokseenkin jaloilleni ja kierähtänyt siitä kyljelleni. Hyppyni oli mennyt nappiin ja nyt oli onnea, että klossit eivät olleet käytössä. En saanut naarmuakaan ja pyörästä ei löytynyt muuta jälkeä kuin toinen vaihdekahva oli liikkunut täräyksestä, mutta oli ehjä.

Tilanne oli sen verran järkytys, että talutin pyörää loppumatkan ylämäkeen muutaman sadan metrin verran, laitoin teltan pystyyn ja menin nukkumaan. Aamulla oli tarkoitus mennä hotellille aamiaiselle ja lähteä sen jälkeen tunkkaamaan fillaria kohti Taivaskeron lakea - jos koivet sen sallisivat. En ollut kovin luottavainen onnistumiseen ja ylipäätään loppumatkan aikataulu oli aika vaativa, joten ei ollut juuri varaa mihinkään sekoiluun tai lepsuiluu

Aamulla heräsin jälleen sateen ropinaan teltan kattoon. En jäänyt odottamaan kellon soimista, vaan pistin leirin kasaan ja palasin hotellille aamiaiselle. Samalla ihmettelin illan siltaepisodia, se oli aika leveä ja selkeä paikka, ainakin päivänvalossa ja nukkumisen jälkeen.

Runsaan aamiaisen jälkeen oli totuuden paikka. Aamun kiputabut olivat jo uusi normaali, mutta nousu epäilytti erittäin vahvasti. Ei muuta kuin liikkeelle… Raahaustouhu ei ollut ihan niin kamalaa kun olin pelännyt, mutta pahaltahan se jaloissa tuntui. Koitin joka askeleella etsiä kantapään alle jonkun kiven tai vastaavan, että takaosan venytystä tulisi mahdollisimman vähän. Pääsin ylös. Asiaan kuuluvat kuvat kovassa tuulessa ja nopeasti takaisin alas. Koko hommaan kuluikin vain vähän alle 1,5 tuntia mikä oli paljon vähemmän mitä olin odottanut ja pääsin jatkamaan kohti Porttipahtaa hieman ennakoitua nopeammin.

Pallaksen ja Porttipahdan välinen osuus oli reitinvalintamielessä reissun epämääräisin ja sisälsi riskin huonokuntoisista teistä. Koitin etukäteen selvittää asiaa, mutta mitään luotettavaa tietoa en löytänyt ja valitsin lyhyimmän vaihtoehdon, mikä sisälsi n. 80 km hiekkatietä. Tämä osoittautui isoksi virheeksi. Alku meni suhteellisen hyvin, koska oli myötätuulta ja asvalttia. Jalat olivat selvästi taas aremmat Pallaksen kiipeilyistä, mutta kyllä niiden kanssa jotenkin vielä pärjäsi. Hiekkatieosuuden alussa oli aika pomppuista, mutta ajettavaa tietä, jossa oli myös aika paljon ihan kunnon veden syövyttämiä reikiä. Yksi kahluupaikkakin tielle osui n. 10 kilometriä "Tie poikki"-kyltin jälkeen. Sitten alkoi kurjuus. Sorastus, joka oli sekoitus hyvin hienoa hiekkaa ja peukalonpään kokoisesta nyrkin kokoiseen kivenmurikkaan. Surkeuden viimeisteli jatkuva nimismiehenkihara tai muu isompi tai pienempi monttu. Tätä jatkui kymmeniä kilometrejä. Useita kymmeniä. Ja tunteja. Tie pölysi, kiviä ei pystynyt kunnolla väistelemään, oli vaan ajettava läpi, mikä vaati väkisin voimaa ja tärinä oli välillä sitä luokkaa ettei nähnyt kunnolla eteensä. Vauhdista se ei johtunut, vaan eteneminen oli jotain vähän yli kävelyvauhti. Tavarat putoilivat kyydistä, koko ajan oli huoli renkaista ja jaloissa tuntui liha irtoavan luusta tärinän vuoksi.

Vähän ennen pimeän tuloa, kuului tien vierestä melko läheltä koiran intensiivistä haukuntaa. Vähän ihmettelin asiaa, koska koko tien varrella ei ollut mitään asutusta tai edes rakennuksia. Haukkukoon, kai sillä on joku tarkoitus. Muutaman sadan metrin päästä tuli maastopukuisia miehiä vastaan kiväärit olalla. Sanoin Terve. Vastauksena vähän tuijotusta ja "Karrrrrhu siellä haukussa". Toivotin metsämiehille onnea ja jatkoin matkaa vähän sekaisessa mielentilassa. Päätin, että telttaa en taida tänä yönä laittaa tähän metsään, vaan suoritan hiekkahelvetin loppuun hinnalla millä hyvänsä. Kaupunkilainen pois katuvaloista. 

Sekin tie loppui - vihdoin. Porttipahdan eteläpadolle keskellä yötä monta tuntia myöhemmin kuin olin laskenut. Jalat olivat ihan kipeät ja loppu, mutta 3. kontrollipiste eli Kiveliön kala oli enää 4 kilometrin päässä, joten sinne oli ajettava. Olin salaa toivonut, että "avoinna aamusta iltaan joka päivä" kattaisi myös saapumisaikani, mutta niin hyvin ei käynyt. Pimeässä illassa avasin leimapurkin ja kaikesta huolimatta vähän helpottuneena kaivelin pyörän runkolaukusta muovipussin sisästä myös brevet-korttini. Olin vihdoinkin kaikkien kärsimysten ja poukkoiluiden jälkeen päässyt selvästi pidemmälle kuin viimeksi ja olisin edelleen kiinni mahdollisuudessa päästä perille. Ruska Cap #8[jotakin] oli kurotuksen päässä. No aika pitkän, mutta mahdollisuuksien rajoissa.

Avasin mustetyynyn, brevet-kortin ja otin leimasimen käteeni. Tökin sitä muutaman kerran mustetyynyyn ja aloin tähtäilemään mihin ruutuun leima tulee. Tänä vuonna en tekisi samanlaisia tyhmyyksiä kuin viimeksi, jolloin vetäisin heti ensimmäisen kontrollileiman väärään ruutuun eli viimeiseen tarkastupisteeseen, joka on samalla sivulla kuin aloitusleima. Toiselle sivulle siis, siinä on ensimmäinen kontrolli ja Kiveliö on kolmas eli sivun viimeisenä. Hetkinen, eiku järjestyksessä pitää leimata - toiseksi. "Pallas" lukee ruudussa. Tuijotan epäuskoisena Brevet-korttia ja ainakin viimeiset viisi päivää kulkee filminauhana päässäni, kun tajuan, että Pallaksen sekoilun yhteydessä on jäänyt kortti leimaamatta. Leimain oli respassa. Montakohan senttiä siitä missä maksoin aamiaisen tai metriä siitä missä mutustin melkein tunnin aamupalaa? Tämä reissu oli tässä. Onkohan leima pakko olla - on se. Väsyttää.

Täräytän leiman paikalleen ja puhaltelen hetken pimeällä terassilla. Kerppilän Heikki tulee myös leimaukseen ja vaihdetaan muutama sana. Ollaan matkattu samaan tahtiin useamman päivän, joten peruskuulumiset on juteltu jo aiemmin. Kelailen nopeasti jatkomahdollisuuksia ja on olemassa pieni rako, jossa palaankin Sirkan kautta Pallakselle leimaamaan kortin ja jatkan siitä Kiirunan Parkourin kautta maaliin. Matkaa tulee vähän lisää, mutta ei ihan mahdottomasti. On ihan pieni mahdollisuus olemassa ja se on käytettävä, tähän on laitettu jo niin paljon yritystä peliin. Päätän mennä yöksi Peurasuvannon leirintäalueelle rauhoittumaan. Vaihdetaan Heikin kanssa tsemppimoikat ja alan valumaan aika lyötynä muutaman kilometrin matkaa kohti leirintäaluetta.

Campingissa on rauhallista. En jaksa paljoa telttapaikka etsiskellä, koska kello on paljon ja lähden taas aikaisin liikkeelle. Pystytän teltan melkein keskelle pihaa, painun suihkuun ja nukkumaan. Fiilikset on aika apeat, mutta jatkosuunnitelma on olemassa ja sen mukaan jatketaan. On tässä venytty joka päivä muutenkin, joten ehkä tämäkin vielä hoituu.

Aamulla riivin makuupussissa maaten suuhuni kaikenlaista evästä mitä pussukoista löytyy. Olen aika hyvin varautunut, joten mutusteltavaa riittää. Untuvakolosta nousu on poikkeuksellisen vaikeaa, mutta onnistuu lopulta. Kävely on aika vaivalloista heti kun nousen pystyyn. Akillekset on tosi kipeät, mutta ei se nyt ole oikeastaan mitään uutta, joten jatkan leirin kasaamista ja toivon, että homma tasaantuu jotenkin samaan malliin kuin tähänkin asti. Niin ei käy. Pyöräilystä ei tule oikein mitään. Veivaan pari pysäkinväliä kerrallaan ja sitten on pakko ottaa huilia. Aamun kiputabut on otettu ja muutkin temput tehty, joten nyt on aika selvä homma, että matka tyssäsi tähän. Ei nyt oikeastaan edes harmita kauhean paljoa, matkaa tuli sittenkin aika paljon ja moni asia oli paremmin kuin viimeksi. Yritys oli kovaa ja tein tähän kohtaan kaikkeni. Parempaan tulokseen olisi pitänyt tehdä enemmän jo aiemmin.

Onnistumiset:

• Lähdin ylipäätään yrittämään.

• Tarakka + kuivapussit oli toimiva systeemi - liukkaat pussit liikkuivat helposti.

• Randotikut olivat nyt hyvässä asennossa ja opin ajamaan niillä varsin rennosti ja tarkasti.

• 2 x 10 000 mAh akut riittää hyvin kahdeksi päiväksi kaiken sähköistämiseen, lataaminen kestää.

• Svalan verkkopaita on alimpana kerroksena ihan huippu.

Puutteet:

• Kenkä&sukka&sadesuoja - homma + akillesjänteet. Joku on pielessä tai kiristää liikaa väärästä kohdasta. Vaikea todentaa, kun normaalilenkkeilyillä ei puutteita ilmene. Ehkä vain varvistusjumppaa...

• Ortlieb etulaukun avaaminen turhan hankalaa jos on täynnä ja liikaa pikkukamaa sekaisessa järjestyksessä.

• Pullojen otto turhan hankalaa nykyisen runkolaukun alta.

• Randotikut liian pitkät, katkaisimia joutuu varomaan putkelta ajaessa.

• Garmin 1030: sekoilee, hidas, luettavuus huono - nämä toki tiedossa entuudestaan, inhoan koko vehjettä. Lahjoitan kapineen kaloille ja keksin jotain muuta.

• Assoksen rasvasta syntyy pitkän päälle vetinen vaippa -> Linolaa pelkästään?

• Valoa lisää laskuja ja huonoja teitä varten.

• 2 juomapulloa on aika niukasti jos huoltovälit 100 km luokkaa.

• Petzl:n lamppu jäi palamaan pari kertaa runkolaukun sisällä (tiukka pakkaus+painokytkin)

Kehitysideoita (epämääräisiä):

• Ortliebin etulaukun tilalle pieni kuivapussi (tai teltta) pitkittäin ihan vaan lenksuilla kiinni suoraan randotikkuihin ja pikkusälä vaakaputken yläpuoliseen laukkuun.
• Vanhasta, mutta täysin toimivasta kännykästä navigointiaparaatti. Isompi&kirkkaampi näyttö ja parempi softa.