Ruska-pyöräily 2025

Tämän vuoden Ruskaan lähdin suht rauhallisin mielin. Keskeytys on eletty jo pariin kertaan, niiden pettymykset nielty ja joiltain osin tekemisiä muutettu - jotain opittukin. Aiemmista retkistä on edelleen hyviä muistoja ja seikkailun tuntu on jäänyt soluihin elämään.

Ennakkovalmistelut jäivät joltain osin vähän epämääräisiksi - mm. reitin suunnittelu oli hivenen ylimalkainen, mikä hiukan kostautui myöhemmin. Osa kuskeista tekee erittäin yksityiskohtaista analyysia reitin varren palveluista ja vaikkapa nukkumismahdollisuuksista, mutta minulla se jäi tasolle: on siellä jotain kauppoja ja kuppiloita melko hyvin, katsotaan sitten lähempänä mitä löytyy. Mukana kulki koko ajan myös pieni ruokavarasto yllätysten varalle. Teltta lähti matkaan, jotta yöpymismahdollisuuksista ei tarvinnut niin lukua pitää.

Ennakkoasetelma

Kunnon suhteen olin melko luottavainen, kilsoja oli kertynyt pk-vauhdilla kohtuullisen hyvin ja mitään vammoja ei ollut. Kuten todettua, reitin suhteen oli vähän epävarma olo. Etukäteen eniten mietitytti päätös jatkosta Tsarmitunturin jälkeen: Inarin kautta Pokantielle (keltainen poikittainen reitti Pohjois-Suomessa), jossa seikkailin viime vuonna vai varman päälle etelämmästä ja vähän pidempää reittiä.

Alustavasti olin päättänyt jatkaa Pokantietä, mutta jätin lopullisen päätöksen reissun päälle. Voisin paikallisilta kysellä tilannetta ja reitti kiinnosti, vaikka vaikeuksia olikin aika todennäköisesti luvassa.

Sää näytti etukäteen oikeastaan aika hyvältä. Luvassa oli ainakin alkuun ihan hyvää myötätuulta ja tämä myös toteutui. Kylkiäisenä joutui kestämään jonkin verran - oikeastaan aika paljon - kosteutta, mikä on enimmäkseen mukavuuskysymys, mutta aiheuttaa myös vähän lisäharmia isomman hiertymävaaran muodossa. Sateen ja hiekkatien yhdistelmä on sitten kyllä melko karmea ja Siperian tuvalla tuli ketjut ja muu voimansiirto hiottua perusteellisesti.

Ruska ei ole kisa. Ei tietenkään. Kummasti muistetaan kuitenkin vahtia kuka missäkin järjestyksessä milloinkin pyörittää ja kyllähän se vauhti helposti vähän kasvaa jos horisontissa näkyy takavalo. Valitsin viimevuotisen strategian ja en vilkuillut mihinkään seurantaan ja olin täysin pihalla missä vaiheessa letkaa menin. Oma kupla paras.

Lähtö ja 1. päivä: Verla - Vaala n. 500 km

Lähtöpaikalla oli melkoista randopyöräilyn ilotulitusta, kun kolonna järjestyi Verlan komeissa puitteissa lähtökuvaan. Illan hämärtyessä käsky kävi ja värikäs häröpallo lähti aaltoilemaan kohti valittua reittiä loivaan hiekkamäkeen. Ensimmäinen yllätys koitti jo 200 metrin kohdalla, kun pääosa porukasta kaartoi oikealle ja kanssani vasemmallekin kääntyneistä lähes kaikki loput heti perään toiseen suuntaan uudestaan oikealle hiekkatielle. Tuli heti olo, että joko menin vikaan?

Alkurytinän jälkeen kanssani länteen suuntasi kolme edelläpolkijaa ja takana ei näkynyt ketään. Kaksi kääntyi seuraavasta risteyksestä kohti etelää (en keksinyt miksi) ja matka kohti pohjoista alkoi kahdestaan edellä menijän kanssa. Hänellä oli vähän tiukka tahti meikäläisen makuun (taisi olla itse (M. Mäkipää), mutta roikuin runsaan tunnin näköetäisyydellä ja sitten totesin, että kannattaa ottaa oma tahti. Kosteuskin alkoi lisääntymään, joten otin tien sivuun sadevarusteiden säätöä varten ja tämän jälkeen en sitten enää nähnytkään ketään tuntikausiin.

Omalla reitilläni ajoin pitkän pätkän E4:sta, mutta laskin sen varaan, että ei siellä yöllä kauheasti liikennettä ole, eikä ollutkaan. Idemmällä reitillä olisi ollut ruokapaikkoja auki yölläkin, mutta olin varustautunut omavaraiseksi ja hoidin kaiken syömisen aamuun saakka omista pussukoista. Tihkusateessa ei juuri taukoja huvittanut pitää, joten matkaa kertyi omaan suorituskykyyn nähden ihan mukavaan tahtiin.

Lähdin reissuun levänneenä, joten ensimmäinen valvottu yö meni aika helposti ilman suurempaa väsymyksen peikkoa. Sää oli jotain kostean ja vesipuiston välimaastossa, mutta aloituksen huumassa sillä ei ollut oikeastaan juuri merkitystä ja yö oli vuodenaikaan nähden lämmin.

Etukäteen olin ajatellut, että yli 400 km pitäisi ensimmäisenä vuorokautena koittaa repiä ja nukkumaan päästä selvästi ennen puolta yötä. Myötätuulen ansiosta kilsoja kertyi lopulta melkein 500, mikä on pisin koskaan ajamani veto yhdellä istumalla.

Päätin hyvissä ajoin, että ajan sen mikä (kohtalaisen) hyvältä tuntuu ja lyön teltan pystyyn vähän ennen simahtamista. Väsähtäminen ehti kuitenkin tulla, koska loppumatkasta oli alavaa ja sumuista peltoa toista tuntia ja kylmässä sumussa ei huvittanut alkaa urheilemaan teltan kanssa. Löysin lopulta koulun pihan, ei siellä viikonloppuna ketään ole. Teltta pystyyn, vähän eväitä naamariin ja joku löi isolla nuijalla nukuksiin.

2. päivä: Vaala - Suomussalmi n. 250 km

Kello oli soimassa kuudelta (kuuden tunnin unitavoite), mutta heräsin itsekseni jo puolelta. Teltassa oli aika märkää ja omituinen haju. Puoliksi juotu mehutölkki oli kaatunut ja teltan pohjan sotku pisti mielen aika matalaksi. Myös maha oli löysällä. Jälkimmäinen auttoi ylösnousussa ja sinkautin ojan penkkaan suorittamaan ja miettimään miten saan mehusotkun hoidettua.

Makuupussi ei onneksi ollut juurikaan sotkeutunut ja aloitin keitoksen imeytyksen vessapaperilla. Ihan leikkimistä. Uhrasin pienen pyyhkeeni siivousrätiksi ja sain jotenkuten homman hoidettua. Tiskataan loput myöhemmin toivottavasti sisätiloissa.

Loputkin leiristä pakettiin ja liikkeelle - aamun sekoiluun oli mennyt pari tuntia. Reitti navigaattoriin ja hetken arpominen navigaattorin outojen reittivärien kanssa. Olin jokseenkin varma, että olin lähdössä väärään suuntaan. Opastekyltissä luki Vaala, joten täytyy olla oikea suunta. Menoksi.

Neljännen Ruska-kuskin tultua vastaan olin varma, että nyt olen jotenkin mokannut. Kännykkä taskusta ja asia varmistui. Olin polkenut 16 km vähän väärään suuntaan ja ei huvittanut polkea takaisin, joten oikaisin metsäautotietä pitkin alkuperäiselle reitille. Kaikki sekoilu alkoi vähän harmittaa, mutta muita ruskalaisia alkoi tipahdella vähän kaikista suunnista ja rauhoituin. Lähellä oleva pakollisen parkourin alku toi myös uutta värinää tekemiseen ja muita kuskeja vilahteli tihenevään tahtiin joka puolelta. Homma tuntui olevan taas hanskassa.

Parkour-pakkopätkä kulki melko lailla itään, joten myötätuulesta joutui vähäksi aikaa luopumaan. Reitti oli aika kivaa polkemista vaihtelevissa maastoissa ja ensimmäisen parkourin kontrollipisteen lähestyessä vaihdettiin sorapinnalle, joka oli kuitenkin jokseenkin helppoajoista, vähän mäkistä kylläkin.

Löytöjoen tervatehdas oli hieno paikka, jollaiseen ei tulisi itse keksittyä lähteä, kiitos reitintekijälle. Saavuin paikalle hämärän laskeutuessa ja paikalla oli aikamoinen kuhina. Lähestyminen tehtiin erittäin liukkaita pitkospuita pitkin. Ei olisi tullut mieleen edes kokeilla niitä pitkin ajoa, mutta kyllä sitäkin harrastettiin. Tuloksena oli kuulemma jokunen puskaan ajo, mutta ilmeisesti selvittiin vähäisin vaurioin.

Heti tervatehtaan pihassa kompuroin ja kaadoin pyöräni. Takavaihtajan korvake teki tehtävänsä ja vääntyi lievästi. Oikaisin hiukan ja loppu hoitui sähkövaihteen hienosäädöllä ajaessa.

Matka jatkui vaihtelevia hiekkateitä pitkin ja sitten otettiinkin luulot pois. Oli pehmeää hiekkatietä, järisyttävän tärisyttävää silpojasepeliä ja vähän isompaakin murkulaa. Ja mäkiä. En taluttanut, mutta ei se kaukanakaan ollut. Nykyisille kumiseoksille lippalakin nosto niiden kestävyydestä. Kaikilla ei tosin käynyt viuhka, kun yhden mäen alla näkyi pyörä maassa ja pari kuskia pyörimässä sen ympärillä. Luulin ensin, että joku on kaatunut vähän hankalalla ja paikoittain pehmeällä tiellä ja pysähdyin - jos vaikka tarvittaisiin apua. TIlanteessa olikin vain kumista ilmat pihalla, joten en jäänyt sen enempää asiaa ihmettelemään. Toivottavasti homma hoitui ja matka jatkui.

Pakaasit huomioon ottaen suht vaativasta maastosta huolimatta matka eteni, vaikkei ihan ennalta laskettuun tahtiin. Koko parkourin läpiajo samana päivänä alkoi näyttää mahdottomalta, mutta Suomussalmi näytti realistiselta tavoitteelta, joten varasin huoneen matkailumajasta. Sisätiloissa saisin pyykättyä edellisyön kohellukset, nukuttua kunnolla ja aamiainenkin olisi laadukas.

Aikataulutavoitteisiini nähden olin edelleen hyvässä vauhdissa ja mistään vammoista ei ollut merkkejä, joten kaikki vaikutti hyvältä.

3. päivä: Suomussalmi - Siperian tupa n. 300 km

Herätyskello aloitti vaatimuksensa jälleen kuudelta eikä ylösnousussa ollut nytkään ongelmia. Oli kiva herätä lämpimässä ja laittaa kahvinkeitin porisemaan. Kamojen kasailu ja muu veivaus vei hiukan aikaa ja pääsin liikkeelle vasta puoli kahdeksalta. Ei se haittaa, reissu on hyvällä mallilla, persaus kestää ja myötätuuli jatkuu. Sadetta oli luvassa loppupäivästä, mutta siihen on jo totuttu ja ajokengät valmiiksi märät.

Päivä alkoi parkourin toisella kontrollipisteellä soivan metsän kalliolla, josta matka jatkui ensimmäiselle leimalle Suomussalmen kotiseutumuseolla. Ruskan brevet-kortin leimaaminen on aina juhlahetki.

Ajopäivä oli mainio. Veto pysyi päällä koko päivän ja vauhti oli (suhteellisesti ottaen) hyvää. Homma alkoi näyttää lupaavalta ja olin edelleen omien tavoitteideni yläpäässä ja päätin yrittää ajaa Siperian tuvalle asti - ehkä jopa kiertää puulajipolunkin ennen nukkumaanmenoa.

Sade alkoi hämärän tultua vähän ennustettua myöhemmin, mutta virhe tuli paikattua määrällä eli vettä tuli sitten niin, että tuntui. Tulva alkoi samoihin aikoihin, kun käännyin kämpälle vievälle hiekkatielle, jossa jälleen otettiin toiveikkaalta ruskaturistilta luulot pois. Tie poukkoili koko ajan ylösalas ja mäet olivat jyrkkiä. Tie ei ollut pahin mahdollinen, mutta sepeli oli ajouran ulkopuolella irtonaista ja terävää, joten piti olla tarkkana.

Olin mielestäni piirtänyt reitin päätepisteen tuvan lähelle risteykseen, mutta navigaattorin kanssa tuli vähän tulkintavaikeuksia ja koitin tarkistaa tilannetta kännykästä moneen kertaan. Aparaatti oli aivan märkä ja kosketusnäytön kanssa temppuilusta ei tullut mitään enkä saanut vehjettä kuivumaan sen vertaa, että saisin karttaohjelman auki. Päätin ajaa navigaattorin osoittamaan päätepisteeseen, kai se hyvin menee. Ei mennyt.

Ajoin useamman kilometrin mäkierikoiskoetta ohi tuvan ja totesin päätepisteessä, että pieleen meni. Nyt oli pakko kuivata kännykkä kunnolla ja sadetakin alla selvittää missä olin. Tappio myönnetty ja keula tulosuuntaan ja löysin risteyksen, josta olin ajanut ohi. Kerppilän Heikki ja Pompo tulivat paikkaan samaan aikaan ja siitä sitten sekalaisessa ryhmityksessä alettiin taapertamaan eteenpäin. Jonkinlaisen puolikollektiivisen päätöksen myötä matka jatkui ensin soratietä, sitten myllättyä metsätraktoripeltoa, joka sekin sitten lähti väärään suuntaan. Lopulta fillareita tunkattiin kilometrin verran käytännössä umpimetsässä ja suolla kohti kämppää.

Perillä kello oli reippaasti yli puolen yön ja kämppä jo puolitäynnä porukkaa. Koitettiin mukamas hiljaa toimittaa askareemme ja ryömittiin joukon jatkoksi kämpän lattialle. Puoli kolmelta tuli viimein valmista, hiljaisuus ja uni.

4. päivä: Siperian tupa - Peurasuvanto n. 250 km

Kuudelta soi ensimmäinen herätys - taitaa olla jonkinlainen randonneur-vakioaika. Väsytti julmasti edelleen ja sillä tekosyyllä, että turha tässä on mennä samaan aikaan muiden kanssa touhuamaan, onnistuin pyörimään vielä puolisen tuntia makuupussissa. Se ei väsymykseen auttanut ja oli aika pistää töpinäksi. Vähän jotain syötävää naamariin ja kiertämään Siperian puulajipolkua 1,9 km.

Ajopäivä oli vaikea. Väsytti iltapäivään asti ihan älyttömästi ja polkemisesta ei tullut oikein mitään. Kaikki rando-hotellit (kuten katettu bussipysäkki) ja muut vaakatasot kutsuivat torkuille ja pää oli ihan jäässä. Onneksi navigointi oli helppoa. Ja se myötätuuli - sekin jatkui edelleen.

Brunssi Rovaniemellä virkisti. Iida oli sijoittunut strategisesti väijyyn sisääntuloväylälle ja kävi jututtamassa pysähtyneet ruskailijat. Hänen osakseen oli osunut akillesjänteen ongelmat ja reissu jäi ikävästi kesken. Harmi monivuotiselle veteraanille.

Päivästä ei muuten ole paljoa kerrottavaa tai edes muistikuvia. Vähän tasapaksua tekemistä hiukan vaihtelevassa maastossa. Tai Etelä-Suomalaisittain voi kai todeta hemmetin mäkisessä maastossa.

Päivän kohokohta oli, kun vaihteen akku (SRAM) vaikeni kokonaan - akkuja oli mukana kaksi. Sen verran asia alkoi jännittää, että päätin yrittää sellaisen etsimistä Ivalosta, vaikken juuri uskonut onnistuvani.

Oli suuri houkutus jäädä Sodankylään sisätiloihin yöksi, mutta reissun suosikkiruokani, kylmä lihamaronilaatikko, paikallisen marketin porstuassa auttoi ja alkuillasta meno alkoi taas maistumaan vähän paremmin. Suunnitelmana oli vedon loppuessa nukkua teltassa tai jos sattuu sopiva muu katos, sinne sitten.

Aika sopivasti joskus kymmenen jälkeen näin Peurasuvanto camping - kyltin ja lamppu syttyi. Täällä olin viime vuonnakin, sen jälkeen kun keskeytin Kiveliön kalan leimauspisteellä. Nyt oli suunnitelma selvä. Kaarsin alueelle ja katse etsiytyi heti pimeään grillikatokseen - yöpaikka oli löytynyt

Suihku ja iltamanööverit huoltorakennuksessa, makuukamppeet vähän nokiselle betonille ja pää tyynyyn. Nyt kuuden tunnin unet onnistuisivat.

5. päivä: Peurasuvanto - Tsarmitunturi

Kännykän päristessä lähdin makuupussista kuin palokunnassa. Olisi vaativa päivä tulossa, joten homma liikkeelle mahdollisimman tehokkaasti. Aamupalakin jäi ohkaiseksi, koska Ivaloon ei ollut pitkä matka ja siellä oli tarkoitus tankata perusteellisesti.

Kulku oli selvästi parempaa ja ei tarvinnut polkea koko ajan suu haukotuksesta ammollaan.  Päässä pyöri jatkuvasti jatkosuunnitelma Tsarmin jälkeen: lähdenkö Pokantielle vai etelän kautta Kalmankaltiolle? Olin tehnyt gallupia asiasta paikallisilta:

• "Kaveri on ajanut sen moottoripyörällä, tuli toisesta päästä elävänä ulos"
• "Se on aika kamala, autoista mennyt paljon renkaita"
• "voi olla pyörällä helpompi, kun pystyy väistämään montut paremmin kuin autolla"
• "Olen ajanut kerran ja kierrän nykyään aina Sodankylän kautta Norjaan."
• "Kunto vaihtelee paljon huoltotilanteesta riippuen."

Tilanne oli 60-50 sen puolesta, että lähden kokeilemaan. Jotenkin seutu kiinnosti ja ajan puolesta ei ollut kriittinen tilanne, joten voisin hyvin vaikka kävellä osan matkaa jos nyt ihan mahdottomaksi menee. Inarista pussukat täyteen evästä, niihin mahtuu helposti yli vuorokauden murkinat ja siinä ajassa homma kyllä hoituisi. Tsarmin jälkeen ehtisin hyvin Ivaloon kauppaan ja ajan siitä yöksi ainakin Inariin, ehkä Pokkaan asti, johon asvalttitie loppuu.

Takaisin reaalimaailmaan. Tankkasin Ivalossa ja ostin sen verran ylimääräistä, että jos tulee jotain yllättävää, selviän yön yli ilman kauppoja. Ei niitä kyllä olisikaan,

Niin ja se vaihdeakku: marssin paikalliseen liikkeeseen, jolla piti olla jonkinlainen yhteys pyörien korjaukseen ja varusteisiin. Oletettu pyöräsäätäjä oli lomalla, joten keskustelin myyjän kanssa: 

- Moi. Pyörästä hajosi vaihtajan akku. Sramin vaihtaja.
Jotain jupinaa...

-Mikä se oli?

Takavaihtajan, tai...no, vaihtajan akku, merkki on SRAM. S.R.A.M. Käytettykin kelpaa jos sellainen löytyisi.

Tässä vaiheessa epäilykseni vahvistuivat ja olin varma, että hommasta ei tule mitään.

- Okei, soitan ja kysyn... 

Seuraavaksi ohjeistettiin kysymään moottorikelkkaliikkeestä tai kumiputiikista, josta on kuulemma saanut fillarin sisäkumeja. Tilanne alkoi vaikuttaa piilokameraohjelmalta, joten päätin lähteä kohti Tsarmitunturia. Kuulemma salama ei lyö samaan pyöräilijään ainakaan tahallaan uudestaan. 

Ivalo-Tsarmi - väli on aika mäkinen pätkä, tasaista tietä ei juuri ole, mutta tie hyvässä kunnossa ja liikenne vähäistä. Fiilis oli mainio ja kelikin reissun paremmasta päästä. Laskeskelin, että ehdin aukioloaikojen puitteissa hyvin takaisin Ivaloon kauppaan.

Tsarmitunturin (porojen) vaelluspolun pää löytyi helposti ja sitten vaan lipokasta toisen eteen. Touhu oli heti lähdöstä yllättävän takkuista. Olin odottanut polkua, mutta siellä oli olematon kivinen ja juurakkoinen ura, jossa joutui valitsemaan käveleekö siinä itse vai taluttaako pyörää. Esteitä oli sen verran paljon, että usein oli selkeämpää mennä umpimetsän kautta.

Jonkun ajan tunkkaamisen jälkeen ylitettiin hiekkatie ja navigaattori sanoi, että touhua on edessä vielä 4 km ja siihen mennessä ei oltu vielä edes kunnolla noustu. Tajusin, että tulee pitkä ilta. Siinä vaiheessa korjailin porkkanan kuntoa toista kertaa ja latasin kaiken mahdollisen kevyeen reppuun etteivät varise reitille.

Loppu kampeaminen Tsarmin päälle oli sitten melkoista riuhtomista ja pyörän varomista, kun jyrkissä kohdissa konkelia piti kantaa ja se ei klossikengillä märässä ´´´´´kivikossa ole mitenkään ihan varmaa suorittamista. Meikäläisen antiatleettiselle ylävartalolle täydellä leirivarustuksella ladatun fillarin kantaminen ei ole ihan kevyttä puuhaa ja Tsarmin päällä olin aika lailla puhki. Olin sentään liikkeellä sellaiseen aikaan, että ehtisin ennen pimeää alas.

Tunturin päällä asiaan kuuluvat kuvat ja suunta alas. Meno oli tietysti nyt paljon kevyempää, mutta tarkkana piti olla edelleen. Muutama sata metriä huipulta tuli ensimmäinen jyrkkä kohta. Kiviä väistellessä ja fillarin keulaa kivien väliin asetellessa horjahdin ja piti irroittaa alas- ja ulospäin kallistuneesta pyörästä etten mene perässä alamäkeen. Konkeli keikahti muutaman metrin alas ja arvasin saman tien, että nyt taisi käydä huonosti. Vaihteen korvake oli tietysti poikki, mutta myös vaihtaja oli saanut siipeensä ja vaihtamisen sijaan vain surisi oudosti. Meikäläisen Ruska-retki oli tullut päätökseensä. 

Teoriassa olisi kenties voinut yrittää jotain korjausmanööveria Ivalossa, mutta ensikosketus pyöräpisteeseen ei luvannut menestystä ja toiseksi sinne olisi pitänyt päästä jotenkin ja vielä aika nopeasti.

Hämärä alkoi jo kutkutella, joten toimeksi: ketju poikki ja vaihtajan kanssa reppuun ja raijasin kamani takaisin polun lähtöpisteeseen, jossa telttailemassa ollut Rando-mamma oli jo vetäytynyt levolle. Huhulin varovasti ja kerroin tilanteen. Sytytettiin nuotio ja kiire oli ohi. Kotimatka alkaisi ja pyöräily jatkuisi - kuten elämä muutenkin.

Vähän pettynyt olo on, mutta ei nyt erityisesti harmita. Reissu meni hyvin niin pitkään kuin sitä kesti. Sain mitä hain - vain lippis jäi puuttumaan.

Kiitos Ruska, kiitos hieno rando-yhteisö, kiitos Mikko M. kaikesta mitä teet, että tällainen seikkailu on mahdollista.

Varustemuutokset

• Navigaattori vaihtui Garminista (1030+) Wahoon Roam 3:een.
  Tämä oli osuma, Roam on mielestäni huomattavan paljon luotettavampi, nopeampi, helppokäyttöisempi ja käytettävyydeltään parempi. Toki myös uudempi kuin käyttämäni Garminin malli. Akun kapasiteetti on pienempi, mutta sillä ei ole tässä yhteydessä mitään väliä, sähköä tulee letkua pitkin runkolaukusta tarpeen tullen.
  
  
• Ortliebin etulaukku vaihtui Zefalin randotikkuihin ripustettavaan kuivasäkkiin (12 l).
  Tämä oli vähän kaksijakoinen muutos: Pakkauksen kannalta muutos oli hyvä, mutta ohjaus muuttui vähän raskaaksi ja Tsarmitunturin rynkytyksessä pussukan kiinnitysompeleet repesivät.
  
  
• Luovuin tarakasta ja palasin Ortliebin porkkanan käyttöön.
  Mietin tätä lähtöön saakka ja kaduin päätöstäni moneen kertaan. Päällimmäinen peruste porkkanaan lienee kokonaisuuden kompaktius ja paino, joka tosin on aika kyseenalainen peruste tässä kohtaa. Ero on olematon. 
  
  Retken suurimmaksi varustehuoleksi muodostui porkkana. Se on hankala pakattava ja ainakaan minä en onnistu pakkaamaan sitä niin, että se ei notkahtaisi huonoilla teillä tai tunkatessa. Eli jouduin uudelleensurvomaan sitä moneen kertaan, ettei se ala hankaamaan takakumiin.
  
  Tsarmitunturin päällä lupasin polttaa harmin kotiin päästyäni. Ympäristösyistä en tee sitä, mutta olen varautunut lahjoittamaan sen jollekin ilkeälle randoharrastajalle. Omille retkilleni se ei enää lähde. Ilmeisesti joka vuosi tulee joku onneton varuste, johon keskeytyksen vihani kohdistuu.
• Luovuin randotikkuihin kyhäämästäni kytkinvirityksestä, jossa sai kahdesta kytkimestä laitettua lampun tai usb-laturin päälle tai pois.
  Nyt dynamo syötti vain suoraan valoja ja muu elektroniikka hoidettiin power bankeilla. Näitä oli kaksi: 10 000 mAh:n vanha ja uusi Ankerin 20 000 mAh:n mötikkä. Jälkimmäinen oli mainio hankinta. Siinä on pieni näyttö, josta näkee toimiiko hommat ja mikä on akun tilanne. Lisäksi vehjettä voi ladata 100 watin teholla - ostin myös tehokkaaman seinälaturin - eli sähköä saa yhden pitsan aikana talteen hyvän määrän. Lisäksi akussa on pass through-ominaisuus eli sitä ladattaessa voi laitteen porttien kautta ladata ketjussa myös muita laitteita. Tämä toimii moitteettomasti ja on kätevää. Kaiken elektroniikan pakkasin minigrip-pusseihin, joten kosteus ei päässyt aiheuttamaan huolia näiltä osin.

Tämän vuoden reitti kulki pitkiä matkoja erämaiden halki ja välillä huoltovälit olivat pitkiä. Tämän vuoksi päätin ottaa teltan mukaan, jolloin voisin rytmittää ajoa omien tuntemusten mukaan ja kellahtaa nukkumaan, kun oli sen aika. Teltta aiheutti kuitenkin vähän päänvaivaa pakkaamisen kanssa ja pyörittelyn jälkeen se sujahti tankopussukkaan ja telttakepit porkkanan kylkeen. Ei kovin hyvä ratkaisu. Etupussukka aiheutti aika raskaan ohjaustuntuman, kun teltta oli vielä etummaisena ja telttakeppien kanssa oli jatkuva huoli ovatko ne vielä mukana. MIetin myös ratkaisua, jossa telttakepit olisivat kiinni randotikkujen kyljessä, mutta en koskaan kokeillut sitä.

Pakkaushärvelistä jäi kaikkiaan puolittaisen onnistumisen tunne. Aiempi ohjaustangossa ollut miljoonalaatikko (Ortliebin laukku) vaihtui selkeämpään järjestelyyn, mutta porkkanan kanssa säätö murensi onnistumisen ja uuden etupussukan ripustuksen pettäminen oli pettymys - joskaan ei ihan täydellinen yllätys. Seuraavassa pakkausversiossa palaa kyllä tarakka vahvaksi vaihtoehdoksi - tai uusi porkkana, jossa on tukevampi runko, näitäkin löytyy.

Varuste- ja reissustrategia - ja vähän turvallisuudesta

Osalla porukasta oli hämmentävän kevyt varustus. Tänä vuonna oli lämmin (ja kostea) keli, joten lämpötilan kanssa pärjäsi melko vähillä kerroksilla. Itselläni oli paljon kamaa - liikaa: teltta ja vaatetustakin vähän yli tarpeen. Löytyi useampi vaate, jota en käyttänyt kertaakaan. 

En ole punninnut fillariani lastattuna, mutta ollessani kevytrakenteinen sen täytyy painaa yli kolmanneksen omasta painostani. Tässä ei ole mitään järkeä, kun kokonaisuutta lähtee puskemaan reitin hankalimpaan osuuteen eli Tsarmitunturin tunkkausosaan, jossa vajaa 10 km konkelia raahataan tai kannetaan kivikossa ja juurakossa - välillä jyrkässä tällaisessa.

On oma juttunsa kyseenalaistaa onko Tsarmitunturin kaltaisessa räpiköinnissä järkeä - ainakaan kovin turvallista se ei ole. Kyseiseen voimapätkään tultaessa kaikki ovat väsyneitä, takana on pitkälti toista tuhatta kilometriä ja saattaa olla vähän kiirekin. Väsyneenä, liukkaalla alustalla klossikengillä yläpainoista fillaria kantaen, on riski kuskin tai fillarin hajoamiseen ilmeinen - mikä nyt tuli käytännössä todettuakin. Kun tämä riski yhdistetään syrjäiseen sijaintiin ja heikkoon kännykän kuuluvuuteen, puhutaan jo ilmeisestä mahdollisuudesta onnettomuuteen.

Ilmeisesti Ruskaan kuuluu Tsarmin kaltainen ponnistus, näin varmaan moni ajattelee. Meikäläiselle moinen extreme alkaa olla liikaa - mielummin ajan fillarilla kuin kanniskelen sitä. Huonot tiet ovat ok. Polut käyvät ja pieni tunkkauskin menee, mutta kilometrien mittainen räpiköinti ei kiinnosta, joten jos vielä alkaa Ruska polttelemaan, syynään reitin tarkemmin ja jätän väliin jos tällaista punnerrusta on tarjolla. Ruska on hieno tapahtuma ja on todella upeaa, että se järjestetään. Toivottavasti perinne jatkuu, mutta kannattaa olla tarkkana mitä on tarjolla ja mihin on itse valmis ryhtymään - riskit tiedostaen. Sitä varten reittitiedot julkaistaan hyvissä ajoin.

Hygienia, pöksyt ja hanurin kestävyys

Käytin Ruskassa ensi kertaa bipsejä (säämiskähousuja) tänä vuonna. Pari vuotta sitten hommaamani nahkasatula on ollut niin hyvä, että tänä kautena olen kaikki reissut ajanut pelkissä merinokalsareissa ilman mitään rasvoja tai pehmusteita eikä ole ollut yhtään hiertymää.

Ruskan ajattelin olevan jo liikaa takalistolleni ja ajoin alusta pitäen ohuilla tri-ajohousuilla ja Linola - yhdistelmällä. Jo toisena päivänä ilmaantui nivuseen ensimmäinen hiertymä, jota putsailin ja rasvasin useamman kerran päivässä. Kolmantena päivänä turvauduin rakkolaastariin, joka toimi aika hyvin. Neljäntenä päivänä laastarin viereen ilmaantui uusi hiertymä, mutta se hoitui keskeytykseen saakka rasvauksella suurempia ongelmia aiheuttamatta.

Säämiskähousujen käytön aloittaminen ruskassahan nyt on ihan selkeä virhe, mutta ei vaan huvittanut aiemmin, kun rasvojen sun muun kanssa kikkailusta eroon pääseminen on ollut niin mukavaa. Rakkolaastaria kokeilin ensimmäistä kertaa hiertymään ja se oli onnistunut veto. Niitä kannattaa ottaa mukaan eri kokoja.

Linola on hyvää ainetta. Aiemmin olen käyttänyt mm. Assoksen rasvaa, mutta siitä muodostuu pitkän päälle vetinen vaippa, joka ei ole kovin miellyttävä. Lyhyemmissä vedoissa toimii hyvin.

Toisena päivänä maha oli vähän kuralla, mikä todennäköisesti johtui edellisen yön sateen kurastamien juomapullojen imeskelystä. Tämäkin oli vähän omaa tyhmyyttä, koska olin hommannut lisäpullotelineen satulan taakse. Siellä pullot säilyivät puhtaina ja itse asiassa olivat helpompia napata vauhdissa käyttöönkin.

Viime vuonna hommaamani Slavan verkkopaita alimmaisena kerroksena oli edelleen mainio valinta kaikissa lämpötiloissa eikä alkanut haisemaan.

Onnistumiset ja flopit

Hyväminä

• Tuli lähdettyä reissuun ja yritettyä
• Kunto oli ihan ok ja paikat kestivät ilman ongelmia
• Syöminen, juominen ja energia-asiat onnistuivat
• Kokonaisuus pienine puutteineen oli kuitenkin aika hyvä
• Henkinen kantti kesti hyvin pimeän, sateen ja muun epämukavuuden
• Viimevuotiset akillesvaivat loistivat poissaolollaan. Valmistautumisessa kiinnitin paljon huomiota siihen, että mikään ei kiristä pohkeen tai nilkan takaosaa missään olosuhteissa (sadesuojat, sukat jne.)

Parannettavaa

• Etukäteisselvityksen laatu paremmaksi: reitti, huolto
• Tavaramäärää edelleen karsittava ja pakkausta kehitettävä. Pitää ottaa paremmin huomioon teiden ajoittainen huono kunto (tärinä). Kaikenlainen epämääräinen pikkuripustelu pois: telttakepit, ruokapussukat, sadevaatteet yms.
• Watteja kinttuihin - ikuisuuskysymys
• Olin liikkeellä aika raskailla mtb-kengillä, olisi varmaan toimivampaa lähteä kevyemmillä kengillä ja kehittää sukka- ja vedeneristysasioita. Kostealla kengät ja sukat ovat joka tapauksessa läpimärkiä ja kengät eivät reissun aikana kuivu.
• Etuvaloratkaisu on vähän hankala, koska erillistä kytkintä ei nyt ollut. Lamppu menee yleensä liikkeellelähtiessä aina päälle oli päivä tai yö.

Jälkikirjoitus

Tulin viime vuonna itse siihen johtopäätökseen, että syy jänteen tulehtumiseen oli paitsi fyysinen, myös mekaaninen rasitus, joka syntyi yksinkertaisesti liian kireälle vedetyistä kengänsuojista ensimmäisenä sateisena yönä. Toisena kuormittajan on liian kireät (merino)sukan resorit ja kolmantena viimasta ja kosteudesta kylmettyneet jalat.

Jo aiemmin oli ollut pieniä viitteitä jänteen kuormitttumisesta ja Stefan Sirkiältä sain taannoin vinkin kenkien modaamiseen. Stefan taisi raksia koko neopreenin pois, mutta pelkkä viillos on riittänyt minulle.

Sukkien kanssa olin tänä vuonna tarkkana ja kireän tuntuiset sukansuut jäivät vaatehyllylle jo lähdössä. 

Kolmanteen kohtaan eli lämpimänä pitämiseen en alkuun panostanut, vaan vetelin ensimmäiset pari päivää sadeshortseilla, irtolahkeilla ja kengänsuojilla jalat koko ajan läpimärkinä. Sitten homma alkoi tuntua turhan riskaabelilta ja kaivoin pakaaseista säärystinpatentin, jossa tavallisista villasukista on leikattu jalkaterä pois. Simppeliä ja tehokasta.

Muissa lajeissa meritoituneelta vanhemmalta virkamieheltä sain myös vinkin, että varpailla kävely aina hammaspesun yhteydessä on simppeli tapa vahvistaa akillesta. Hampaita on pesty, mutta jumpan kanssa en onnistunut yhtä hyvin..

Kiitos mielenkiinnosta ja turvallisia kilometrejä!